Luku 1.

Auringonsäteet pilkistivät makuuhuoneeni sälekaihtimien välistä. Säteet paljastivat, kuinka pölyhiukkaset leijailivat ympäri huonetta kuin tanssien. Niitä oli aivan järkyttävästi. Siitä ainakin osasi päätellä, milloin viimeksi olin siivonnut huushollini. Nousin istumaan käsieni varaan tuntien peittoni alla liikettä. Peiton takaa pilkisti labradorinnoutajan musta pää luppakorvineen. Uroskoira katsoi minua tummilla nappisilmillään kuin pahoitellen, että oli nukkunut sängyssäni ilman omistajansa lupaa. Haroin Hawkeyen sileää päälakea leperrellen. En suinkaan ollut hankkinut koiraa orpokodista päästyäni. Oikeastaan se oli ollut minulla jo vuosia, niin uskomattomalta kuin se kuulostikin - sain orpokodin johtajattaren taivuteltoa koiran ostamiseen, mutta vain sillä ehdolla, että kustantaisin kaikki Hawkeyen tarpeet itse.

"Et saisi nukkua mun sängyssä. Mutta minkä minä sulle mahdan. Nuo nappisilmät. Eihän sulle edes voi olla vihainen, oot niin suloinen karvapallo!" lepertelin koiralleni aamunkäheällä äänellä. Hän painoi päänsä reisieni päälle mulkoillen minua. 

"Niin. Tiedän, että näytän ihan räjähtäneeltä. Mutta älä hätäile, homma hoidetaan kyllä", jatkoin lepertelyäni ja nousin ylös sängyltä. Hätistin Hawkeyen pois sänkyni päältä, jotta pääsisin petaamaan sen. Sängyn petaaminen oli ärsyttävintä mitä tiesin, mutta se oli jäänyt tavaksi orpokotiajoilta. Aukaisin sälekaihtimet katsoen Lontoon vilkkaita katuja yläilmoista. En ollut tottunut tällaiseen maisemaan ikkunani avatessa. Orpokoti sijaitsi tehdasalueella kaukana sivistyksestä. Ikkunoiden maisema oli kirjaimellisesti saastainen. Kaikissa huoneissa ei välttämättä edes ollut ikkunoita. Ei ainakaan omassa makuuhuoneessani, jonka jaoin muutaman muunkin kanssa. Ja minä kun lupasin, etten märehtisi enää menneisyydestäni. Puhelimeni värisi yöpöydällä ja kieri värinän takia ympyrää. Ehdein kaappaamaan sen, ennen kuin se tippui lattialle.

"Moi", mutisin käheällä äänelläni.

"Regina! Miten oot asettunut taloksi?" kuului kimeä naisenääni linjan toiselta puolelta, jonka tunnistin välittömästi Cassielle. Tuon äänen tunnistaisin sadoista muista äänistä.

"Cassie", mutisin tylsästi.

"Ja kiitos kysymästä, ihan hyvin", jatkoin hivellen ikkunanlaudasta pölyä pois etusormellani. Nostin sen ja puhalsin harmaat pölyhiukkaset pois sormenpäästäni.
"Haluisin kovasti tulla katsomaan sitä, mutta tiedäthän miten vaikeaa se on. Ellen sitten karkaisi", Cassie ehdotti. Hänen äänensävystään huomasi ilkikurisuuden.

"Älä suotta saata itseäs vaikeuksiin. Rangaistukset on... kamalia", sanoin haroen napaan asti ylettyviä blondeja kutrejani. Linjan toisesta päästä kuului tirskahdus.

"Ollaanhan me ennenkin karattu. Ei rangaistukset nyt niin kamalat ole..." Cassie mutisi.

"Ai ei "nyt niin kamalat ole"? Parhaimmillaan voit menettää kylpyvuorosi viikoiksi", sanoin naurahtaen. Lähdin kävelemään pieneen keittiööni olohuoneen kautta. Hawkeye seurasi minua vilpittömästi, mutta pysähtyi ruokakuppinsa eteen haistellen sitä.

"Älä nyt oikeesti vaivaudu vaan mun kämpän takia. Pääset huomenna kuitenkin pariksi tunniksi ulos. Voit tulla silloin", sanoin hymyillen. Kallistin päätäni oikealle pitäen kännykkäni olkapään ja korvani välissä, jotta voisin katsoa jääkaappia. 

"Olisin niin kovasti halunnut tulla jo tänään, mutta okei äiti", Cassie naurahti ja sulki puhelun. Hymyilin kännykälleni asettaen sen yöshortsieni taskuun kaivaen jääkaapista jotain syötävää.

Kävelin hitaasti puiston läpi Hawkeyen hihna toisessa kädessäni. Katsoin lapsen telmimistä hiekkalaatikossa, joka sai hymyn nousemaan väkisinkin huulilleni. Puistossa oli myös teinejä kokoontuneena ympyrään ryyppäämään. Hyvin asiallista käytöstä lapsien nähden. Oli myös varsin kummallista, että teinit ryyppäsivät jo varhain aamusta. Ehkä he eivät kuitenkaan vielä tienneet paljon alkoholin käytöstä. Naurahdin ajatuksilleni.

"Mitä sä siinä naurat, blondi?" kuulin viereltäni. Vein katseeni porukkaan, jossa oli muutama tyttö ja poika. Seisahduin niille sijoilleni vetäen koirani itseeni kiinni, joka katseli häntä jalkojen välissä teinejä.

"Kunhan nauran vaan. Onko se väärin?" kysyin kohottaen toista kulmaani kysyvästi. En yhtään ihmetellyt heidän käytöstään - olivathan he alkoholin alaisina.

"Kunhan naurat vaan? Seli seli", samainen tyttö jatkoi sätkä huuliensa välissä.

"Ootte te kyllä aika uhkarohkeita, kun uskallette mulle aukoa päätänne", sanoin tyynesti kiristäen Hawkeyen hihnaa entisestään. 

"Kusipää", kuulin tytön tuhahtavan. Hän kääntyi loppujen lopuksi takaisin ympyrään täyttäen tyhjän kolon. Muljautin kirkkaan sinisiä silmiäni jatkaen matkaani. Harmi vain, teinit olivat saaneet iloisen mieleni laskemaan.

Katsoin mietteliäänä erään leipomon kylttiä, jossa kiellettiin koirien tuominen sisälle. En voinut jättää Hawkeyetä pyörätelineeseen kiinni, sillä olihan tämä Lontoo. Eräs vanha rouva oli asettanut muovisen tuolinsa lähelle liikkeen sisäänkäyntiä. Hän oli tarjoutunut vahtimaan koiraani sillä välin, kun kävisin kaupassa.

"Ei kiitos", sanoin epävarmasti ja astuin sisälle leipomoon. Oven auetessa ylhäällä oleva kello kilahti sen merkiksi, että kauppaan oli saapunut asiakas. Tiskin takaa nousi nuori nainen, jonka kasvoilla oli perinteinen hymy, joka kuitenkin hyytyi hänen nähdessään koirani. 

"Sori, mutta sisälle ei saa tuoda koiria. Ovessa on kyltti", hän sanoi tummalla äänellään nyökäten koiraani päin.

"Kyllä mä sen näin. Tuskin se ketään haittaa, kun ei täällä ketään muita ole", vastustelin ja kävelin muutaman askeleen peremmälle putiikkiin. Nainen kurtisti epävarmasti ohuita kulmakarvojaan otsa rypyssä.

"Valitan, mutta se on sääntö", hän sanoi.

"En piittaa säännöistäsi. Ketä se muka liikuttaa, jos mulla on koira mukana? En mä tätä uloskaan voi jättää", tuhahdin vilkaisten Hawkeyetä.

"Tiedän, mutta..-"

"Hawkeyestä ei ole harmia. Lupaan", sanoin mutristaen huuliani. Nainen huokaisi raskaasti nyökäten lopulta hyväksyvästi. Kävelin tiskiä kohti katsoen leivonnaisia, jotka saivat minut melkeinpä kuolaamaan.

"Otan yhden suklaamuffinsin. Tai laita sittenki kaksi", sanoin kaivaen käsilaukustani nahkaista lompakkoani. Tyttö laittoi pussiin pyytämäni leivokset ja näpytteli harmaata kassakonettaan. Ojensin myyjälle hänen pyytämänsä summan ja otin pussin vastaan. Hän antoi minulle vielä vaihtorahat, ennen kuin lähdin takaisin puistolle päin. Onnekseni teinit olivat lähteneet viettämään aamuaan jonnekin muualle. Istahdin puiston pientareella olevaan pintansa menettäneeseen penkkiin sulloen pussin käsilaukkuuni, jonne se mahtui juuri ja juuri. Kaivoin kännykkäni esille ja otin Hawkeyesta kuvan Instagramiin. Sain sekunneissa satoja tykkäyksiä, sillä olihan Hawkeye kieltämättä suloinen - ja olihan minulla monia tuhansia seuraajia.

"Moi. Anteeks, mutta onko tää paikka varattu?" eräs pitkä ja urheilullisen vartalon omistava poika kysyi. Nostin kännykästä katseeni häneen nyökäten. Poika istui vierelleni katsoen koiraani hymyillen.

"Mä oon seurannut sua ihan alkuajoista Instagramissa. Olin lenkillä ja näin, kun lisäsit uuden kuvan. Tunnistin maiseman joten päätin tulla katsomaan, josko olisit täällä. Oot vaikka kuinka kaunis ja uskomaton", poika selitti ujosti. Katselin pojan irokeesiä hymähtäen.

"Kiitos", sanahdin hiljaa, sillä en ollut tottunut tällaisiin keskusteluihin kasvokkain.

"Olen Jeremy", hän sanoi rohkeammin ja ojensi kättään minua kohti. Tartuin siihen vastahakoisesti ravistaen sitä hellästi.

"Regina", sanoin, vaikka oli sanomattakin selvää, että Jeremy tiesi nimeni. Pojan huulille nousi hymy.

"Mitä sä täällä teet yksin? Vai halusitko vaan olla kuvauksellinen", poika kysyi naurahtaen.

"Käytän koiraa ulkona. Ostin muuten pari muffinsia matkan varrella. Haluatko toisen?" kysyin kaivaessa käsilaukustani rapisevan pussin kätösiini.

"Öhm, vaikka", poika sanoi hieman epävarmasti. Ojensin hänelle muffinsin ja haukkasin itse omastani hymähtäen. Oli todella outoa, että tarjosin aivan tuntemattomalle ostamanai muffinsia. No, ainakin saisin ystäviä. Osoitekirjani tarvitsi lisää nimiä - eihän siellä ollut kuin muutama.

"Mun pitäisi varmaan nyt lähteä. Mutta odotas... tässä on numeroni", hän sanoi ottaen käyntikorttinsa taskustaan ja ojensi sen käteeni. Vilkaisin sitä hymyillen. Hieroja siis. Hyvästelin pojan ja lähdin itsekin kotia kohti laittamaan itselleni jotain aamupalaa, kun en sitä kerinnyt aiemmin tehdä.

Kapusin kerrostalon rappusia ylös Hawkeye vanavedessäni. Hän näytti olevan täynnä intoa päästessään pienelle happihyppelylle. Rappukäytävässä kaikui uroskoirani läähätys ja ovien sisältä kuului vaimeaa keskustelua. Kaivoin avaimia käsilaukustani ennen kuin olin edes puisen kotioveni edessä. Käänsin avainta lukossa ja ovi naksahti kuuluvasti. Irroitin Hawkeyen hihnan jo käytävässä, joka juoksi olohuoneen sohvalle kiemurtelemaan sillä välin, kun minä potkaisin tennareita jaloistani. Laitoin koirani hihnan naulakkoon ja kävelin suoraa tietä antamaan koiralleni ruokaa. Hawkeye säntäsi ruokansa kimppuun syöden sen ahnaasti.

"Senkin ahne. Kerjäät vielä lisääkin", naurahdin koiralleni silittäen sen päälakea. Hän katsoi minua mulkosilmillään anelevasti.

"Et saa enempää. Et vaikka kuinka kerjäisit", sanoin suukottaen Hawkeyen kuononpäätä. Vilkaisin kertyvää tiskivuorta huokaisten. Orpokodissa ei sentään tarvinnut pestä omia tiskejään, mutta nyt kun asui omillaan vastuu oli kasvanut. Olin silti onnellinen täällä, eikä minua saisi mistään hinnasta takaisin orpokotiin. Ei sitten mistään. 

Röhnötin sohvallani selaillen televisiosta tulevia kanavia, kunnes kännykkäni piippasi vierelläni. Otin sen käteeni ja yllätyin, kun sain viestin.

"Älä ihmettele, mistä sain numerosi. Kyllä mä kauniiden tyttöjen numerot tiedän. Kuitenkin, mun ystävä pitää jotkut bileet tänä iltana, ja toivoisin, että tulisit sinne mun kanssa. -Jeremy", luki viestissä osoitteen ja alkamisajankohdan kera. Katsoin viestiä pöllämystyneenä, mutta vastasin kuitenkin myöntävästi. 

"Arvaa mitä Hawkeye", sanoin koiralleni, joka lepuutti päätään sylissäni. Hänen korvansa liikahtivat kuullessaan oman nimensä.

"Mä meen tänään juhlimaan, joten joudut olemaan täällä jonkin aikaa yksin", sanoin koiralleni, kuin äiti lapselleen, joka oli lähdössä juhlimaan miehensä kanssa. Hawkeye ei tehnyt elettäkään, jota en kyllä ihmetellytkään - olihan hän koira, eikä hän ymmärtäisi vaikka opettaisinkin.

"Mut kai sä täällä ilman mua pärjäät, vai mitä?" sanoin pörröttäessä Hawkeyen päätä. Se ravisteli päätään ja laittoi sen jälleen syliini ummistaen nappisilmänsä.
"On sustakin seuraa", naurahdin kiinnittäen katseeni jälleen televisioon.
Hawkeyen unet keskeytyivät, kun kännykkäni pirahti jälleen, mutta vain soiton merkiksi. Hawkeye mulkoili pirisevää kännykkääni murhaavasti. Nostin sen korvalleni hieman hämmentyneenä.
"Moi taas", sanoin tylsistyneenä selaillen television kanavia.
"Sun pitää majoittaa mut. Mä karkasin ja se äksy rouva saattaa yllättää minkä nurkan takaa tahansa", Cassie selitti hengästyneenä. Taustalta kuului myös tuulen kahinaa.
"Niin siis teit mitä?" kysyin suu ammollaan silitellen Hawkeyen päätä.
"No mä vähän niin kuin mokasin, tiiätkös? Se löysi mun karkkikätkön ja mä hermostuin sille, kun se söi mun karkit nenäni edessä", Cassie selitti, mutta vaikka puolet sanoista hukkuivat tuulen huminan taakse, sain hyvin tolkkua hänen puheistaan.
"Se rouva meni nyt kyllä liian pitkälle. Ei se toisten karkkeja saa syödä", tuhahdin kimpaantuneena. Onneksi Cassien ei tarvinnut sietää johtajarta enää kuin vain runsaat kaksi viikkoa.
"Se piti meitä aina silmätikkuina. En ihmettele yhtään. Mutta kuitenkin, kerro osoittees", Cassie sanoi kuin se olisi itsestäänselvää, että hän voisi yöpyä täällä.
"Sori, mutta mulla on tänään vähän muuta menoa. Yks Jeremy pyysi mut tänään johonkin bileisiin", sanoin pyöritellen Hawkeyen lyhyitä karvoja sormeni ympärille, jotka kuitenkin aina luisuivat pois.
"Ei se haittaa. Kerro nyt vaan se osoite, niin tulen", Cassie sanoi.
"No kyllä se vähän haittaa", tuhahdin.
"En mä paikkoja sotke, mä lupaan. Ole kiltti", Cassie aneli. Huokaisin ja pudistin huvittuneena päätäni niin, että kutrini hulmusivat.
"No kyllä sä mukaankin voit tulla", luovutin hymy huulillani.
"Jes. Mutta se osoite", Cassie sanoi. Kerroin osoitteeni ja lopetin puhelun jääden odottamaan ystävääni vierailulle.

Cassie penkoi vaatekaappiani. Hänen suustaan tulvi useita ärräpäitä.
"Miten sä voit olla näin pieni? Tarvitsen isompia vaatteita. En mä näissäkään sinne voi tulla", Cassie sanoi heittäytyen sängylleni makaamaan. Nauroin ovenkarmiin nojaten.
"Sulla on hyvät vaatteet. Ei sun mitään mekkoa tarvitse päälles laittaa", sanoin vilkaisten rannekelloani.
"Mutta meidän pitää nyt lähtee, jos aiotaan keritä kemuihin ajoissa", sanoin virnistäen. Cassie pomppasi ylös sängyltäni ja käveli suoraa tietä eteiseen laittamaan kenkiä jalkaansa. Kävelin tytön perässä kutrit hulmuten. Hyvästelin koirani ja katsoin, etten ollut jättänyt mitään hänen syötäväksi. Voisi hyvinkin olla mahdollista, että kun tulin kotiin, puolet tavaroistani olisivat järsitty. Sellaisen Hawkeyen minä omistin. Kipitimme Cassien kanssa portaat alas parkkipaikalle, otimme auton allemme ja lähdimme ajamaan Jeremyn kertomaan osoitteeseen. Käänsin radiota kovemmalle hyräillen biisin tahdissa. Cassie vilkuili itseään peruutuspeilistä huokaisten. Käänsin katseeni ystävääni.
"Mitä nyt?" kysyin ja käänsin katseeni takaisin tielle.
"Mä näytän ihan hirveeltä", hän parkaisi haudaten päänsä käsiinsä.
"Etkä näytä. Oot kaunis", sanoin hymyillen ja tarkoitin sanomaani. Cassie oli yksi kauniimmista tuntemistani henkilöistä, ellei kaunein. Hänen yönmustat hiuksensa olivat piikkisuorat ja hänen kalpeita kasvojaan koristi huulikoru. Vihreät, suuret silmät olivat täynnä rakkautta ja huolehtivaisuutta.
"Pöh. Sä oot kaunein", tyttö leperteli ja silitti poskeani. Nauraen hutaisin tytön käden muualle.
"Sä alat kuulostaa jo pelottavalta", nauroin.
"Ehkä olenkin", tyttö lisäsi hymyillen. Aukaisin ikkunani antaen kutrieni hulmuta tuulen tahdissa. Olin odottanut tätä vapauden tunnetta jo niin pitkään. Pian Cassiekin olisi vapaa kuin taivaan lintu, ja saisimme järjestää bileet vaikka joka ilta.
"Voitko pysähtyä ton pellon reunalle? Mun tarvii polttaa tupakka", Cassie pyysi. Pysähdyin kukkien täplittämän pellon pientareelle ja nousin itsekin auton kyydistä. Raahasin jalkojani asfaltilla kävellen sinivuokkojen keskelle. Pellolla oli yksi pintansa menettänyt talo, jonka katolta auringonsäteet pääsivät läpi valaisten kaikkein pimeimmätkin sopukat. Näky oli uskomattoman viehättävä. Kevyt tuuli kahisutti puiden lehtiä ja auringonsäteet häikivät silmiä. Taivaalla oli muutama pilvenhattara ja taivas puiden takana oli vaaleanpunainen. Aurinko oli laskemaisillaan. Tuuli kuljetti mukanaan kevään tuoksuja. Vedin keuhkoni täyteen raikasta ilmaa hymyillen. Tällaista oli olla vapaa.